Uhkapelejä uskon voimalla

Päädyin vastikään intialaisten herrasmiesten kollektiiviseen meditaatioon eli rulettipöytään Goan kasinolla. Vaihdoin parilla tuhannella rupialla pelimerkkejä ja aloin seurata, kuinka kerta toisensa jälkeen kuula kiersi hypnoottista kehäänsä. Sata rupiaa kierrokselta oli mielestäni halpa hinta modernista transsitilasta.

Merkkipinoni kuitenkin hupeni liian nopeasti ja aloin pohtia, kuinka voisin voittaa enemmän. Huomasin miettiväni, mitkä olisivat ”hyviä” tai ”oikeita” numeroita. Kokeilin tietenkin klassista keinoa, lapseni ja vaimoni syntymäpäiviä, mutta ne eivät toimineet. Oma syntymäpäivänikin oli liian narsistinen veto, että Maailman Sielu olisi antanut minulle lisää pelimerkkejä. Sitten yritin jotain radikaalia ja laitoin sata rupiaa mustalle 13:lle. Muistan ajatelleeni jotenkin niin, että Kohtalo tai joku muu arvostaisi rohkeuttani panostaa epäonnenluvulle. Ja niin tekikin, koska voitin läjän merkkejä. Karma alkoi kohista suonissani ja pieni ääni minussa väitti, että olin ”osannut” pelata ”oikein”.

Kokeilin vielä muutamia minulle merkittäviä numeroita. Turhaan. Päätin, että tarvitaan erityistä manaamismetodia. Kun kuula lähti pyörimään, laitoin 500 rupiaa punaiselle ja kuvittelin sen alle pyörteen, joka imi voittoa puoleensa. Ja voitin! Joskin parin vesiperän jälkeen jouduin taas kehittelemään uuden magian. Panostin sata rupiaa neljälle numerolle ja tuijotin hurjasti toivoen ja silmiä räpäyttämättä pelimerkkiäni. Voitto!

Intialaiset pöytäkaverini olivat vaikuttuneita hyvästä tuuristani ja alkoivat laittaa merkkejään sinne minne minäkin. Mutta eivät pitkään, sillä karmani oli kulutettu loppuun.

Kävellessäni parituhatta rupiaa rikkaampana hotellihuoneelleni huomasin miettiväni, miksi minulla oli ollut niin hyvä tuuri. Ikään kuin tuuri ei olisi pelkkää tuuria. En kuulu kirkkoon tai muuhunkaan yliluonnolliseen organisaatioon, joten pohdin hiukan nolostuneena, uskoinko oikeasti rulettimagiani toimineen vai antoiko leikillinen kuvitelmani vain lisäarvoa pelaamiselleni. Ehkä pari tonnia enemmän voittoa olisi tehnyt minusta tosiuskovaisen.

Antropologi Per Binden mukaan uskonnolliset ja maagiset uskomukset kulkevat käsi kädessä uhkapelien – ja varsinkin puhtaasti onnenpelien - kanssa. Kun Taiwanissa lototaan, annetaan paikallisille jumaluuksille ”henkirahaa” palkkioksi oikeista tiedoista, ja lottonumerot yritetään nähdä temppelin suitsuketuhkassa tai bambun rakosissa. Euroopassakin jumaluuksista on apua. Italiassa Pyhältä Pantaleonelta saadaan pelituuria lukemalla hänestä kertovaa tarinaa ja Piedigrottan madonnakin saattaa vastata oikeita lottonumeroita koskeviin rukoiluihin. Sisiliassa rahapeliasioissa voi edellä mainittujen konsulttien lisäksi kääntyä kiirastulessa olevien sielujen puoleen.

Myös modernissa USA:ssa jopa kolmasosa lottovoittajista kokee Jumalan fiksanneen voiton juuri heille. Amerikan alkuperäisasukkaatkin ovat kuuluisia uskonnon ja uhkapelin yhdistämisestä. Aikoinaan irokeesien uskonnollisissa seremonioissa piti uhkapelata persikankivillä sielunsa kyllyydestä. Preerialla koettiinkin useita tilttejä. L. H. Morganin kirjassa League of the Iroquois kerrotaan, kuinka monet intiaanit hävisivät tomahawkinsa, arvometallinsa, korunsa ja jopa huopansa näissä henkevissä tilaisuuksissa.

Pohjois-Amerikan intiaanit uskoivatkin, että menestys uhkapelissä on merkki voittajan yliluonnollisesta voimasta. Joskin tämä ”pelivoima” saattoi yllättäen hävitä. Per Binde kertoo, kuinka voimansa menettäneet pelurit vetäytyivät erämaahan kokemaan ilmestyksiä ja lataamaan jumalilta tuoretta tuuria.

Uhkapelin ja jumalten kytköksiä voi löytää vieläkin kauempaa historiasta. Vaikka Albert Einstein sanoi, että Jumala ei heitä noppaa, tiedetään kuitenkin Antiikin Kreikan jumalpantheonin heittäneen noppaa maailman herruudesta. Tunnetusti tiukkaa peliä pelaava Zeus voitti pelissä taivaan, Haades alamaailman ja Poseidon pyöräytti meren itselleen.

Tuurin ja taivaallisen kytkeminen toisiinsa on universaali ihmisten ominaisuus, sanoo Binde. Vai moniko teistä tunnustaa - mieluusti käsi Raamatulla – ettei ole koskaan korottaessaan vähän enemmän kuin pitäisi, anellut hiljaa mielessään: ”Voi hyvä [suosimasi henkiolento tai muu entiteetti]! Jos nyt voitan, niin” 

A. ”ostan vaimolleni kukkia”

B. ”annan puolet hyväntekeväisyyteen” tai 

C. ”en pelaa loppuviikon aikana ollenkaan vaan lenkkeilen ja luen tylsiä kirjoja”. 

Itse olen niin taikauskoinen, että uskon vankasti kohdan A. kohentavan pelionnea parhaiten.

Julkaistu: Pokerilehti 2/2012. 

Jamesbondeja ja jeesmiehiä

Olen koukussa. Yritän hankkia dopamiinia kaikkialta: ravintolasta, pururadalta, elokuvateatterista, jäisestä järvestä ja jopa vessasta. Ilman dopamiinia en tekisi mitään – en söisi, joisi, ulostaisi tai pakenisi sapelihammastiikeriä – koska millään ei olisi mitään väliä.

Dopamiini, aivojen keskeinen mielihyvähormoni palkitsee ja motivoi minua. Sosiokulttuurinen merkitysjärjestelmämme, tuo ajassa ajelehtiva ameba, puolestaan määrittelee mikä on riippuvuutta eli mitkä dopamiinin lähteet ovat ongelmallisia ja siten moraalisen arvioinnin piiriin kuuluvia. Työ, päihteet, seksi, urheilu, pelaaminen – kaikessa on tuo hämärä kultainen keskitie, jonka kummallakin puolella on epätervettä toimintaa, liikaa tai liian vähän.

Pelihimo on tyypillinen toiminnallinen riippuvuus, joka aiheuttaa lähinnä sosiaalisia ongelmia. Koska pelaamisesta ei tule neulanjälkiä kyynärtaipeeseen tai piikkiä maksa-arvoihin, on ongelma määritelty jonkinlaisen yleisesti hyväksytyn ”kohtuuttoman käytöksen” mukaan. Diagnoosin apuna käytetään useimmiten ns. SOGS-R-kaavaketta, jossa on kaksitoista pisteytettyä kysymystä pelaamisesta. Kaavaketta on tosin kritisoitu muun muassa siksi, että se ei ota huomioon ammattipelaamista, vaan tulkitsee ongelmapelaamiseksi vaikkapa sen, että pelaaja yrittää voittaa häviämänsä rahat takaisin tai on asteittain siirtynyt suurempiin pöytiin. Jos tämän lisäksi puolison kanssa on ollut kinaa rahankäytöstä, määritellään pelaajalla olevan ”ongelmia pelaamisen hallinnan kanssa”.

”Todennäköisesti peliriippuvainen” pelaaja on silloin, jos edellisen lisäksi vielä myöntää joskus pelaavansa pidempiä sessioita kuin on aluksi aikonut sekä on joutunut arvostelun kohteeksi pelaamisen vuoksi. Onneksi yksikään psykologi ei suhtaudu SOGS-R-kaavakkeeseen diagnoosiautomaattina, vaan pikemminkin alkukartoitukseen sopivana apuvälineenä.

Tietenkin myös todellisia pokeriaddikteja on olemassa, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin yleisesti luullaan. Esimerkiksi peliongelmaisia auttavaan puhelimeen, Peluuriin, vuonna 2010 soittaneista kaksi kolmasosaa kertoi huolekseen peliautomaatit ja ainoastaan 7 % soitoista (59 kpl) koski nettipokeria. Nettipokeri aiheuttaakin hedelmäpeliä vähemmän addiktiota erään ärsyttävän vaatimuksensa vuoksi: siinä on käytettävä järkeä.

Tutkimusten mukaan addiktiolle antautuminen aiheuttaa rauhoittavan herpaantumisen tilan, mutta pokeri ei salli sellaista – ainakaan samalla intensiteetillä kuin tupakka sallii nirvanan nikotinistille, äidin lämmin syli turvan vauvalle tai hedelmäpelin hypnoottinen rullaus autuuden eläkeläismummolle. Pokeri on ankara ja vaatii aivoilta enemmän työtä. Siksi rentoutuminenkaan ei voi olla täydellistä eikä addiktiota aiheuttava ja palkitseva dopamiinitulva niin voimakasta.


Mutta ne, jotka jäävät pelaamiseen koukkuun, jakaantuvat riippuvuustutkija Alex Blaszczynskin mukaan kolmeen tyyppiin. Kansantajuisesti voidaan puhua neuropsykiatrisista tapauksista, James Bond –tyypeistä ja jeesmiehistä. Ensimmäiseen tyyppiin kuuluvat ADHD-, Tourette-, skitsofrenia- ja muut vastaavat patologisemmat kompulsiotapaukset, joille lääkehoito voi olla järkevin tie turmiosta.

James Bond –tyyppi puolestaan hakee ekstremekokemuksia, sillä arki on hänelle liian tylsää ilman riskiä. Pari tuntia yksin ajatustensa kanssa kotona ja James Bondin on pakko taas hypätä motskarin selkään, kalliolta alas varjo selässä – tai istua pelipöytään ja pistää raha haisemaan. Hän haluaa ottaa suuria riskejä ja yliarvioidessaan kykynsä ajautuu vaarallisiin tilanteisiin, joiden aiheuttama jännitys palkitsee häntä.

Jeesmiehet sen sijaan ovat hiljaisia, mukavia ja joustavia työkavereita ja kumppaneita, jotka eivät uskalla toteuttaa itseään sosiaalisessa arjessaan. He tarvitsevat pokeripöytää toteuttaakseen arkiminästään irtilohkottua pelaajapersoonaansa ja revitelläkseen rahoillaan. Valitettavasti jeesmiehen kompensatorinen käytös menee usein överiksi, mistä seuraa rahanmenoa, syyllisyyttä ja kenties lisää arjen nöyrää jeesmiesmäisyyttä. Ja taas lisää revittelyä pelipöydässä.

Eräs tutkimustulos on monille yllättävä: menestyvät pokerinpelaajat inhoavat riskinottoa. Siksi he eivät myöskään ole niin alttiita addiktiolle. Riskin uhka saa heidät pelaamaan ahkerasti, tarkasti ja voitollisesti. Tosin addiktiosta vapaankin pelaajan kannattaa toisinaan kysyä itseltään, onko runsas pelaaminen sen arvoista, että muu sosiaalinen kenttä kaventuu. Tätä tietenkin kannattaa kysyä kaikkien, jotka mitään harrastavat tai tekevät töitä. Kaikki se on seuranpidosta tai vähintäänkin laiskanautuaasta toimettomuudesta pois.

Julkaistu: Poker Magazine 5/2011

Kuvalähteet: Neurosceptic, Encefalus, 

Lessons@Skool of Lifology, 

Dogs and Jeans, 

The Break-up Diet.