”It
hurts doesn't it? Your hopes dashed, your dreams down the toilet. And your fate
is sitting right besides you.”
Elokuvassa Rounders John Malkovichin
esittämä “Teddy KGB” kuvailee häviötä
paremmin kuin suurin osa psykologeista. Se on tuskaa. Monet
pelaajat kertovatkin häviämisen kokemisesta hyvin fyysisin termein: mahalasku,
potku nivusiin tai isku palleaan. Ei voi olla sattumaa, että hävitä ja hävetä kuulostavat niin samalta. ”Hoppee ei oo häppee.”
”Yrittänyttä ei laiteta.” ”Ei se voitto, vaan reilu peli.” Älkää viitsikö!
Häviäminen keljuttaa aina. Vai keljuttaako?
Törmäsin pitkästä aikaa Dostojevskin kirjaan Peluri, jota ovat tulkinneet niin psykologit,
kirjallisuustieteilijät kuin rahapelitutkijatkin. Peluri Fjodor tunsi aiheensa.
Hän kirjoitti kirjan kuukaudessa saadakseen palkkansa mahdollisimman nopeasti,
ettei joutuisi henkilökohtaiseen konkurssiin pelivelkojensa takia. (Tai itse
asiassa hän saneli kirjan pikakirjoittajalleen
ja nai hänet lopuksi, pelimies kun oli.) Dostojevskin kirjassa pelataan monista
eri motiiveista. Esimerkiksi aristokraattirouva Antonida Vasilevna pelaa
näyttääkseen veljenpojalleen, että hän kontrolloi yhä suvun omaisuutta ja päähenkilö
Alexei haluaa jättää alhaisen säätynsä ja päästä parempiin piireihin. Peluria pidetäänkin hyvänä esimerkkinä
siitä, että voittaminen ei ole pelurin (ainoa) päämäärä. Sigmund Freudin mielestä
uhkapelurit itse asiassa haluavat hävitä.
Niin he rankaisevat itseään.
Alitajuista masokismia tai ei, häviäminen on
pelaamisen merkittävä osa ja tekee voittamisen merkitykselliseksi. Voitto ja
häviö ovat pelaamisen yin ja yang. Häviämisestä voi myös olla hyötyä niin
sanotussa syvässä pelissä. Käsite on peräisin
Jeremy Benthamin taloustieteellisestä teoriasta. Bentham määritteli syvän pelin
tilanteeksi, jossa osapuolilta vaaditut panokset ovat niin suuria, että olisi
irrationaalista ryhtyä peliin laisinkaan. Se on peli, jossa kaikki häviäisivät
– big time. Paljon käytetty myöhäisempi
esimerkki syvästä pelistä on ydinsota, jonka peliteoreetikot näkivät liian
kalliiksi toteutuakseen - ainakin jos rationaaliset ihmiset siitä saivat
päättää.
Tutkiessaan Balilla käytäviä kukkotappeluita -
eräänlaista sotaa sekin - antropologi
Clifford Geertz tuli muokanneeksi Benthamin syvän pelin käsitettä. Geertz
havaitsi, että suurten panosten ympärille rakentui syvä sosiokulttuurinen arvomaailma:
Balilaiset löivät vetoa aina sen kukon puolesta, jonka omistajaa kohtaan heillä
oli eniten lojaalisuutta. Kun kukko voitti, sen omistaja järjesti tukijoilleen
juhlat, joiden aikana ryhmän yhteishenki tiivistyi ja liittolaisuus vahvistui. Kun
kukko hävisi, myös ryhmä hävisi yhdessä ja alkoi jatkossa kokoontua pohtimaan uusia
strategioita uutta tappelua varten. Häviöiden ja voittojen vuorottelu oli
balilaisen arjen sosiaalisten suhteiden lisäravinne ja uudistava draama -
yhteisöllinen yin ja yang – ja juuri tätä ilmiötä Geertz
kutsui syväksi peliksi.
Häviämällä voi myös tehdä hyvää, niin kuin
jokainen pajatsoa paukuttanut tietää. Kyseessä ei ole vain RAY:n keksintö vaan universaali
ilmiö. Monissa alkuperäiskansojen yhteisöissä rahapelien panokset ovat erisuuruisia
riippuen pelaajan varakkuudesta, joten häviämisellä on tärkeä tasa-arvoistava
vaikutus. Häviäminen voi myös olla henkisesti puhdistavaa, niin kuin
Pohjois-Amerikan kwakiutl-intiaaneilla,
joille rahan hävi(tt)äminen oli kuin olisi siivonnut itsestään kuollutta, pahaa
ainetta. Raha, yakliewa, tarkoitti
myös haisevia sisälmyksiä ja sen häviäminen oli ihmiselle siunaus, jopa
ylpeilyn aihe.
Sosiologi Erwin Goffman suhtautui hänkin
häviämiseen optimistisesti. Goffmanin mukaan häviäminen, siinä missä voittaminenkin,
on tärkeä mahdollisuus rakentaa habitusta ja kasvattaa statusta. Kun häviää
kirpakan summan rahaa ja pitää pokkansa, voi sosiaalisen statuksen kohotus olla
jopa suurempi kuin voiton tuoma hyöty. Urhea häviäminen on erityisen tärkeää
peleissä, joita pelataan julkisesti ja täten antaudutaan - Goffmanin sanoin -
myös karaktäärikilpailuihin. Tämän taidon pokerimestarit ovat kaiketi saaneet jo
äidinmaidossaan.
Posts
