Pages

17.5.12

Uhkapelejä uskon voimalla


Päädyin vastikään intialaisten herrasmiesten kollektiiviseen meditaatioon eli rulettipöytään Goan kasinolla. Vaihdoin parilla tuhannella rupialla pelimerkkejä ja aloin seurata, kuinka kerta toisensa jälkeen kuula kiersi hypnoottista kehäänsä. Sata rupiaa kierrokselta oli mielestäni halpa hinta modernista transsitilasta.

Merkkipinoni kuitenkin hupeni liian nopeasti ja aloin pohtia, kuinka voisin voittaa enemmän. Huomasin miettiväni, mitkä olisivat ”hyviä” tai ”oikeita” numeroita. Kokeilin tietenkin klassista keinoa, lapseni ja vaimoni syntymäpäiviä, mutta ne eivät toimineet. Oma syntymäpäivänikin oli liian narsistinen veto, että Maailman Sielu olisi antanut minulle lisää pelimerkkejä. Sitten yritin jotain radikaalia ja laitoin sata rupiaa mustalle 13:lle. Muistan ajatelleeni jotenkin niin, että Kohtalo tai joku muu arvostaisi rohkeuttani panostaa epäonnenluvulle. Ja niin tekikin, koska voitin läjän merkkejä. Karma alkoi kohista suonissani ja pieni ääni minussa väitti, että olin ”osannut” pelata ”oikein”.

Kokeilin vielä muutamia minulle merkittäviä numeroita. Turhaan. Päätin, että tarvitaan erityistä manaamismetodia. Kun kuula lähti pyörimään, laitoin 500 rupiaa punaiselle ja kuvittelin sen alle pyörteen, joka imi voittoa puoleensa. Ja voitin! Joskin parin vesiperän jälkeen jouduin taas kehittelemään uuden magian. Panostin sata rupiaa neljälle numerolle ja tuijotin hurjasti toivoen ja silmiä räpäyttämättä pelimerkkiäni. Voitto!

Intialaiset pöytäkaverini olivat vaikuttuneita hyvästä tuuristani ja alkoivat laittaa merkkejään sinne minne minäkin. Mutta eivät pitkään, sillä karmani oli kulutettu loppuun.

Kävellessäni parituhatta rupiaa rikkaampana hotellihuoneelleni huomasin miettiväni, miksi minulla oli ollut niin hyvä tuuri. Ikään kuin tuuri ei olisi pelkkää tuuria. En kuulu kirkkoon tai muuhunkaan yliluonnolliseen organisaatioon, joten pohdin hiukan nolostuneena, uskoinko oikeasti rulettimagiani toimineen vai antoiko leikillinen kuvitelmani vain lisäarvoa pelaamiselleni. Ehkä pari tonnia enemmän voittoa olisi tehnyt minusta tosiuskovaisen.

Antropologi Per Binden mukaan uskonnolliset ja maagiset uskomukset kulkevat käsi kädessä uhkapelien – ja varsinkin puhtaasti onnenpelien - kanssa. Kun Taiwanissa lototaan, annetaan paikallisille jumaluuksille ”henkirahaa” palkkioksi oikeista tiedoista, ja lottonumerot yritetään nähdä temppelin suitsuketuhkassa tai bambun rakosissa. Euroopassakin jumaluuksista on apua. Italiassa Pyhältä Pantaleonelta saadaan pelituuria lukemalla hänestä kertovaa tarinaa ja Piedigrottan madonnakin saattaa vastata oikeita lottonumeroita koskeviin rukoiluihin. Sisiliassa rahapeliasioissa voi edellä mainittujen konsulttien lisäksi kääntyä kiirastulessa olevien sielujen puoleen.

Myös modernissa USA:ssa jopa kolmasosa lottovoittajista kokee Jumalan fiksanneen voiton juuri heille. Amerikan alkuperäisasukkaatkin ovat kuuluisia uskonnon ja uhkapelin yhdistämisestä. Aikoinaan irokeesien uskonnollisissa seremonioissa piti uhkapelata persikankivillä sielunsa kyllyydestä. Preerialla koettiinkin useita tilttejä. L. H. Morganin kirjassa League of the Iroquois kerrotaan, kuinka monet intiaanit hävisivät tomahawkinsa, arvometallinsa, korunsa ja jopa huopansa näissä henkevissä tilaisuuksissa.

Pohjois-Amerikan intiaanit uskoivatkin, että menestys uhkapelissä on merkki voittajan yliluonnollisesta voimasta. Joskin tämä ”pelivoima” saattoi yllättäen hävitä. Per Binde kertoo, kuinka voimansa menettäneet pelurit vetäytyivät erämaahan kokemaan ilmestyksiä ja lataamaan jumalilta tuoretta tuuria.

Uhkapelin ja jumalten kytköksiä voi löytää vieläkin kauempaa historiasta. Vaikka Albert Einstein sanoi, että Jumala ei heitä noppaa, tiedetään kuitenkin Antiikin Kreikan jumalpantheonin heittäneen noppaa maailman herruudesta. Tunnetusti tiukkaa peliä pelaava Zeus voitti pelissä taivaan, Haades alamaailman ja Poseidon pyöräytti meren itselleen.

Tuurin ja taivaallisen kytkeminen toisiinsa on universaali ihmisten ominaisuus, sanoo Binde. Vai moniko teistä tunnustaa - mieluusti käsi Raamatulla – ettei ole koskaan korottaessaan vähän enemmän kuin pitäisi, anellut hiljaa mielessään: ”Voi hyvä [suosimasi henkiolento tai muu entiteetti]! Jos nyt voitan, niin” 

A. ”ostan vaimolleni kukkia”
B. ”annan puolet hyväntekeväisyyteen” tai 
C. ”en pelaa loppuviikon aikana ollenkaan vaan lenkkeilen ja luen tylsiä kirjoja”. 

Itse olen niin taikauskoinen, että uskon vankasti kohdan A. kohentavan pelionnea parhaiten.



Julkaistu: Pokerilehti 2/2012. 



11.5.12

Pönttö rahansa pokeriin panee – ja muita tieteellisiä totuuksia rahapelaamisesta


Vaikka kaikki nisäkäslapset leikkivät, olemme me ihmiset eläinlajina erityisen leikkisää porukkaa – aina kehdosta hautaan saakka. Näin leikin ja pelin kulttuurista merkitystä havainnoi hollantilainen historioitsija ja pelitutkimuksen isä, Johan Huizinga, teoksessaan Homo Ludens (suom. Leikkivä ihminen) vuonna 1938. Huizinga oli nero ymmärtäessään, kuinka merkittävä leikin luovuutta lisäävä vaikutus on yhteiskunnan kehityksessä. Urheilu, ristisanatehtävät, vitsailu, laulu, tanssi ja muut arjesta poikkeavat pelit ja puuhat ovat leikkivän ihmisen energiantäydennystä, joka auttaa jaksamaan totista totta.

Modernisti leikkisyyteen suhtautuva Huizinga arvosti pelaamisen kulttuurista merkitystä, mutta hänenkin laajakatseisuudellaan oli rajansa. Syvällä akateemisella rintaäänellä Huizinga totesi rahapelaamisen olevan ilmiö, joka ”ei anna mitään elämälle ja mielelle”. Vaikka nykyään lausunto voi kuulostaa silkalta moralisoinnilta, on muistettava, että tiede on aikansa lapsi. Tai pikemminkin pikkuvanha kolmevuotias, joka luulee hallitsevansa maailmaa.

Huizingan ajan taloustieteilijätkin ihmettelivät, kuinka Homo Economicus, taloudellisesti järkevä ihminen, pelasi pelejä, joissa voi menettää rahaa. Heidän mielestään rahapelien pelaajat olivat tyhmiä, koska eivät tajunneet todennäköisyyksiä. Ja ne jotka tajusivat, mutta pelasivat silti, olivat hulluja. Rationaalisuutta painottavassa taloustieteessä moderni ihminen siis kuviteltiin läpikotaisin järkeväksi olennoksi, jonka kaikkea toimintaa ohjasivat tylsät tai terävät, hyötylaskelmia raksuttavat hoksottimet. ”Pönttö rahansa pokeriin panee”, tuntuivat tutkijat ajattelevan. Harvalla kävi mielessä, että pelin tuoma jännitys saatettiin kokea rahan menettämisen arvoiseksi.

Rahapelaaminen onkin pitkään ollut yhteiskuntatieteissä patologisoitu ilmiö, sairaalloinen yhteiskunnallinen kieroutuma. Sosiologi Nechama Tec oli 1960-luvulla ensimmäisiä neutraalisti rahapelaamiseen suhtautuvia tutkijoita. Hän tutki vedonlyöntiä Ruotsissa ja tulkitsi rahapelaamisen lieventävän yhteiskunnan aiheuttamia turhautumia. Pokerikaan ei ollut enää perversio, vaan keino toimistotyön jälkeen tuulettaa päätään ja sopeutua yhteiskuntajärjestykseen. Samaa sanoi sosiologi Edward C. Deveraux, joka näki uhkapeleissä kapitalistisen oravanpyörän varaventtiilin.

Samalla vuosikymmenellä sosiologian grand old man, Erwin Goffman, totesi, että rahapelaaminen on elämän prototyyppi: itse elämä on (uhka)peliä. Treffeillä, töissä, tappelussa, väittelyssä ja peleissä asetetaan panokseksi osa omaa itseä. Yksittäisten pelien jälkeen yksilön sosiaaliset pisteet joko nousevat tai laskevat.

Pikku hiljaa tutkijat alkoivat nousta nojatuoleistaan ja siirtyä rahapelaajien pariin. Suurten yhteiskuntateorioiden sijaan alettiinkin tutkia pelaajien itsensä kokemusta. Esimerkiksi antropologi David M. Hayano tutki 1980-luvulla pokerinpelaajia osallistuvan havainnoinnin keinoin ja päätyi itsekin yhteisön jäseneksi, ammattipeluriksi. Antropologinen lähestymistapa, kokemusmaailmaan eläytyminen, tuli tärkeäksi pelitutkimuksen työkaluksi. Haluttiin pohtia, mikä on vaikkapa pokerinpelaajan omakuva, millainen on valtakulttuurin ja pelaajien välinen sosiaalinen ja moraalinen suhde sekä mikä on pelaamisen kulttuurinen merkitys.

Nykyään kulttuurintutkimus on enimmäkseen kiinnostunut keskivertopelaajista. Ne harvat, jotka tienaavat pokerilla miljoonia tai ne muutamat, jotka tuhlaavat rahansa ja elämänsä pokeriin, eivät välttämättä kiinnosta kulttuurintutkijaa – paitsi siinä mielessä kuin ne ovat osa pokerikulttuurin folkloristista traditiota ja määrittelevät ihannoivissa tai varoittavissa tarinoissa pokerikansan rajoja.

Suomessa rahapelaamista tutkitaan yhä hyvin ongelmalähtöisesti, sillä valtion rahapelimonopoli vaatii sen. Kun Alkonkin monopoli perustellaan suomalaisten erityisen huonolla viinapäällä, niin samalla tavalla rahapelimonopoli selitetään turhan taajaan tapahtuvalla tilttauksella. Tätä varten tarvitaan paljon tutkimuksia peliongelmista. Mutta jos rahapelaamisen tutkimuksen on käsiteltävä vain peliongelmaisia, on hauska kuvitella, millaisia olisivat vastaavanlaiset painotukset muilla tutkimusaloilla. Entä jos ruoka- ja ravitsemustutkimuksessa tutkittaisiin pelkästään anorektikkoja ja buliimikkoja, seksologiassa kuppaa ja tippuria tai biologia keskittyisi vain mutantteihin?

Ongelmiakin on tarpeen tutkia, mutta jos tutkitaan vain ongelmia, ei nähdä tervettä metsää muutamalta laholta puulta.

Julkaistu: Pokerilehti 1/2012


7.5.12

News from money games research

India, Korea and - gambling. Those have been the three subjects of my research for the last five years. The connection between the three in my research has been the fact that they have dealt with the new media culture. In India I studied mobile phones, in Korea mobiles and internet, and in gambling especially online poker. My gambling culture research received a boost a few weeks ago when I got a grant from the Finnish Foundation for Gaming Research. According to my research plan, I will eventually write a book about online poker as a cultural phenomenon. The book will include most of my research up to date, extended revisions of my columns for Poker Magazine and Pokerilehti as well as a year-long online gaming diary of a gambling rookie - me. In the meantime, if you are interested in gambling research, you can read one of my latest publications on poker.
I will also give a presentation about my recent studies (including the themes of my upcoming book) on online poker at Nordic DiGRA 2012 in Tampere, Finland in June as well as at the 9th European Conference on Gambling Studies and Policy Issues in Loutraki, Greece in September.

Moreover, a chapter by me and Dr. Perpetual Crentsil titled Ethnography on Immigrant Gambling and Online Poker for a book edited by Prof. Pauliina Raento will come out this summer by Gaudeamus.

And for the last issue of this update, I will (finally) revise and resubmit my manuscript for Visual Culture and Gender. The text is titled Signs of Battle and Joy: Observations of Gender in Online Poker Imagery and will analyze poker advertisements in the Finnish edition of Poker Magazine as well as apply Jean Baudrillard's and Umberto Eco's views of hyperreality while at it.