A Revelation

One day my local research assistant wanted to take me for a ride in the countryside, away from my ethnographic fieldwork site, or what he saw as a too urban, too modernized and thus not ”real” India for an anthropologist. After a morning of rice paddy, keet huts and bumpy roads, we ended up in a small village where we were told a holy Jain nun was resting on her journey. According to the janitor of the village temple, the holy lady had abandoned her hectic middle-class life, and had chosen the life of an ascetic. We were told the nun was meditating but we could go watch her if we kept quiet.

Whispering and palms together in an Indian greeting we tiptoed into the Jain nun's room, and saw a middle-aged lady sitting on a small platform specially made for meditation. She was wearing a white cotton gown and a headscarf, the only clothes a Jain nun is allowed to own. Her eyes were closed peacefully and her legs crossed in a perfect lotus position. Her fingers kept working on a sacred Jain rosary as she sat otherwise like a statue emanating calmness. I felt like I was absorbing her over-flowing sacredness. I wanted to take a better look at her and shyly stepped a few meters closer. This article is inspired by what I saw next to the holy lady on the table.

A frigging cell phone! 

And not just any kind of cell phone, but a shiny new one with a large screen and all! Now I would like to reflect on my own astonishment at the Jain holy person’s cell phone. I would like to explore what holiness means and how it relates to modern machines and our modern materialism. I also want to ask what kind of social meaning the cell phone has in our minds if, at least in the western world-view, a Jain holy person should certainly not have a phone - or at least should keep it in her bag while meditating, for Christ’s sake!

Of Jainism and Asceticism

The holy lady was an ascetic, so when I got back to my semi-urban inauthentic Indian dwelling with fans, a fridge and running water, I wanted to find out more about asceticism. Where else was an anthropologist doing fieldwork in India to go other than Wikipedia? I clicked into a Wikipedia article about asceticism, and learned that the word itself comes from Greek meaning “exercise” or “training.” It sure is that. Particularly, when at the same time I noticed in my other browser window (where I had googled “Jainism”) that a Jain monk or nun has to pluck all his or her hair out, one by one, to show his or her devotion.

The article continued that asceticism is a “lifestyle characterized by abstinence from various sorts of worldly pleasures often with the aim of pursuing religious and spiritual goals.” Then, a subchapter about Indian religions and asceticism mentioned that asceticism teaches one “salvation and liberation” from worldly matters and “involves a process of mind-body transformation affected by exercising restraint with respect to actions of body, speech, and mind.” Yes, this was confirmed in my other browser window. But they didn’t say anything about cell phones. There had to be a rule against cell phones!

I googled further and landed on a website entitled “Jainism at a Glance”, where I was told that Jain monks and nuns, “stand aloof from worldly matters. […] and are (almost) completely without possessions". OK, almost can mean that mobile phones are allowed. The article continued that other “austerities include meditation” in difficult conditions such as “atop hills and mountains […] when the sun is at its fiercest. Such austerities are undertaken according to the physical and mental limits of the individual ascetic.”

The holy lady I saw was not one of the toughest because she was meditating inside a house. So, maybe she was flexible about gadgets too. Anyway, she seemed to be a holy person by the book, but still the fact that she had a cell phone bugged me. When I couldn’t find any more answers from Google, I turned to an organic source of information, my Indian assistant. When we were originally driving back from the nun’s village, I did not want to spoil his holy experience by asking him about the nun’s mobile phone. He didn’t talk about it either. But now I had to ask.

When I met my assistant the last time before I went back to Europe, I just asked outright: “You know, when we saw the Jain nun, did you notice she had a cell phone beside her? Did you find it at all funny?” He seemed slightly embarrassed by the question but started explaining, a bit too defensively for my taste, that it was “totally OK” if the nun used the phone. But it had to be for the “right purposes.” “You know,” he told me, “Jain holy men and women have to travel constantly, from one village to another, so a cell phone is a must. Everybody in India has a cell phone.” Then he quickly changed the subject.

As a side note I have to add that later my other research assistant from a Dalit village explained that obviously the nun had a fancy cell phone because Jains are so rich. Another local friend of mine agreed. She said “Well, Jains are rich. They can afford nice cell phones.” Neither of them saw any point in contemplating whether or not a holy person should actually have a phone in the first place.

I went back to my Internet articles and took a closer look. In the article about Jainism I came across more excuses for the nun as I found out that Jain monks and nuns have to obey only some basic rules to be considered holy. First they have to conquer their “lower nature” and practice non-violence. Then, they must never tell a lie or steal, and they must always lead a life of chastity and “renounce the pleasure in external objects.” So, in a way, she could after all use the phone if she didn’t enjoy it. I didn’t feel good about it, but after thinking about it for a moment I decided to let the nun off the hook. She remained holy in my eyes, although she could have been even holier without a phone.

But why on earth did I think like that? Why was the cell phone a profane, unholy element to me? A holy person carrying a cell phone was like superman carrying a piece of kryptonite. A cell phone takes away a holy person’s sacred superpowers, I thought. Funnily enough, I do not really even believe in holiness and I am in no way a religious person. Or am I? Perhaps I did have some faint hope that I could catch a glimpse of some holiness, some authentic element of the sacred in India, because I sure had not experienced any in my home country. So what was this holiness anyway? I had to go back to Google for answers.

What is holy and sacred?
To me, holiness was synonymous with sacred, and of sacredness there have been many analyses. One of the most influential explorations of sacredness was that of Mircea Eliade (1959). According to him, something that is sacred is the opposite of our ordinary, everyday life. The sacred also manifests itself as something “wholly different” and there is an “abyss that divides the two modalities of experience – sacred and profane […]” (ibid., 10-11). A-ha! So the nun was indeed supposed to be “wholly different” from everyday life (or was it holy different?), but the cell phone was everyday life. I knew there was a good reason for my astonishment!

I continued browsing about holiness and found an article on Jewish Magazine where rabbi Avi Lazerson explained that holiness in the case of persons means that they are set apart from worldly influences. Monks and nuns are that, often physically, as they live in isolation. In Hebrew, the rabbi tells us, “holy” translates as “kadusha” which, interestingly, is the word that “kadasha” – a prostitute – is derived from. “They both refer to something that is out of bounds of normalcy.” So a holy person is supposed to be separated from the world. A cell phone is not. It actually connects people with the world. That was my evidence number two.

Then I googled forward to the Journal of Consumer Research and an article (Belk et al. 1989) where Durkheim, Eliade and some other holy theorists were summarized. According to the analysis there are some rather universal properties of sacredness/holiness. It somehow manifests for us, it has great power, it contaminates (via blessings) and it is somehow connected to sacrifice (gifts, self-torture etc.) and commitment. Moreover, it entails ritual, requires myth and is to some extent shrouded in mystery.

I think all these things were true in the case of the Jain nun - all but the mystery. It was the unholy kryptonite-like cell phone that weakened the mystery. And that’s because the cell phone is a product of the West, it is modern, it is a gadget that everybody has. Holiness, on the other hand, is ancient and mysterious, and has been abandoned by the materialistic West. I wanted to take my mobile phone and send an SMS to the holy lady: “Dear nun, if you have a cell phone you are too western and we don’t regard you as holy anymore. Technology and holiness don’t mix, don’t you understand!”

Sure, nowadays in the West there are TV evangelists, virtual churches, downloadable Bibles, iPhone apps for finding the way to Mecca or a proverb from Jesus. However, these are a very recent phenomenon and “normal” western religions are quite Luddite, some more than others, like the Amish or Hutterites who avoid even zippers. And we want our religions to be Luddite. We in the West feel that religions belong to the past. Even if we believe in God, to us he is really dead, and any sign of holiness should at the same time be a sign of being ancient, a glimpse of old times, a faint voice from beyond the grave. But in a society like India where religion is strong, vital and closely involved in people’s everyday lives, it is allowed to be modern, to coexist with contemporary society and not be isolated in this time capsule where nothing modern can permeate. A strong and living religion is also a modern religion that allows modern technology.

Oops. How did this happen? Here I was defending the cell phone owning nun, who was probably playing Angry Birds while I typed.

Help from China and Religions and New Technologies

I had become too confused about the whole cell phone and nun issue, and to think straight I needed to extend my scholarly approach and go more deeply into the matter. Finally, I made a strategic decision. I googled “monk cell phone,” and hoped that I would be enlightened. To my surprise I landed on a China Daily article describing the modern lifestyle of Tibetan monks. The author described how the monks used cell phones and other gadgets, and they thought it was just fine. The article was written in an apparently neutral way but the political message was clear. How can these monks (and Tibet) be holy if they have all these gadgets? Moreover, to build a solid case against the false holiness of the monks, the author described how much money the monks made compared to local farmers and how,

[f]ortunately, a portable DVD player that supports cable TV functions and a mobile phone has enabled the 40-year-old Tibetan Buddhist monk to keep updated with the ever-changing world.

The author quoted the deputy head of the executive committee of a monastery saying "in Tibetan, the word 'monastery' means a remote and unworldly place, but the trend of modernization is irresistible.” The article went on:

During break time from studying and debating scriptures, monks take out their cell phones from cassocks to call friends. Some wealthy monks have purchased digital cameras, computers and even cars. […] At least 70 per cent of monks in the monastery have a cell phone, and many of them are able to surf the Internet in their dorms […]. “There is nothing wrong if monks lead a well-off life. Being a monk does not mean life-long self-torture," the deputy head said in response to criticisms over the monks' modern lifestyle.

The author, most likely a proponent of socialist and atheist People’s China and Chinese Tibet, cleverly did not criticize the holy lifestyle himself but let his subjects condemn themselves. Or if not outright condemn, then profanise themselves. Fortunately, my Jain nun had only a cell phone, not a DVD-player or a laptop. But after reading the article I realized that cell phones were seen as kryptonite against holiness not only in the West but in the East too.

I realized that modern technology usually makes life easier, and as a mobile phone is almost a cybernetic part of a person, it associates the person with ease - which is something we don’t want from a holy person. An ascetic should struggle. Sure, the holy lady can borrow someone’s cell phone, but she can’t have one on her. I might have been less judgemental if she had had a very old mobile phone, a plain one with a small, fuzzy screen. I wouldn’t have objected to her using a landline for urgent messages, having a paper calendar, using a public telegraph or having an alarm clock (if it was the wind-up sort), or even a map. But when these functions converge into a single unit that is the product of the latest technology - and makes life easier - I object: I don’t want anything modern on a holy person.

Was she making just quick calls or wasting time gossiping with her relatives and friends? Did she use emoticons while texting? Even abbreviations such as “CU ltr" or “OMG almost 4got 2 meditate 2day!”? The more I imagined the holy lady texting away, the more I wanted “the Oriental mystic” to remain in those nostalgic ancient times, when modern technology, which I associate with western society, was absent (cf. Said 1995). This is what I wanted because in my country there are just a dozen or so monks and I never saw them, but I had to go see The Matrix or an Umberto Eco’s filmatisation to see one. My archetypal monk or nun was surrounded by romantic imagery.

Final Word

Time passed and I left India. I even came to terms with my nostalgic Orientalism imprisoning holy Asians in a gadgetless state of being. I had forgiven the nun for having such a nice phone, and had arrived at the conclusion that it was just my unreasonable sacred/profane dichotomic worldview that abhorred (holy) people with (material) cell phones. Then, while surfing the net, I happened to come across a website describing Jain monk life. There it was, the final blow, the unforgivable online fact: “[The Jain monks] do not use electricity as it involves violence. Furthermore, they do not use any devices or machines.” And the same must go for nuns.


Unless the nun belonged to some special branch of Jainism that my trusted Wikipedia did not know about or even Google couldn’t monitor, the phone to me as well as to Jains themselves was a profane object in the holy picture. The lady, after all, was a bad nun for owning one. I knew it! I felt I should take the first flight back to India, go see the lady again, get hold of her phone and wave it in front of her face saying: “You shouldn’t have this, you know! I bet you have some cash stashed in your bag too and you’re eating bacon when no-one is looking, huh?!”

But I didn’t. After going through my fantasy monologue a few times, I calmed down and started to think things over. If a Jain nun was not allowed to use a phone, what an important machine it must be. Imagine a devoted spiritual person who abandons her materially abundant lifestyle, gives everything away, starts plucking all her hair out instead of going to the hairdresser… She does all this for her religion but is ready to put the whole enterprise at risk for the sake of a cell phone. No wonder everybody has one!


Eliade, Micrea 1959: The Sacred and the Profane. The Nature of Religion. New York: Harcourt, Brace & World. Belk, Russel W., Melanie Wallendorf & John F. Sherry Jr. 1989: The Sacred and the Profane in Consumer Behavior: Theodicy on the Odyssey. Journal of Consumer Research, 16 (1): 1-38. Said, Edward 1995 [1978]: Orientalism: Western Conceptions of the Orient. London: Penguin Books.

This text is a modified version of a paper presented at the Digital Religion conference in Turku, Finland in 2012.


Want to be Professor of Ethnology at Univ. of Jyväskylä?

The Professorship in Ethnology is located at the Department of History and Ethnology (Hela) within the Faculty of Humanities. Hela’s mission is to produce high-quality and valuable knowledge through research, as well as to train future global experts who will contribute to the knowledge of national and international phenomena, cultures, and cultural interactions in different periods. 
The foundation of education in Hela is research-based teaching that provides each student with a broad-based core of basic research knowledge and skills. The major subjects in the department are ethnology, general history, Finnish history and economic history. Each of the four disciplines offers postgraduate studies. The department has around 500 master level students and 80 doctoral students.



Mobile Telephony in the Developing World Conference: Call for Panels and Papers

Mobile Telephony in the Developing World Conference

We invite papers for a conference on mobile telephony in developing countries in the University of Jyväskylä in Finland on May 24-25, 2013. Our aim is to explore how the rapid spread of mobile telephony in developing countries is associated with development, new media, society and culture. Keynote speakers will be Jonathan Donner, John Postill and Julie Soleil Archambault.




I'm about take off for Loutraki, Greece and the 9th European Conference on Gambling Studies and Policy Issues organized by EASG. I will present a paper drawing on my anthropologically-minded observations on online poker culture. Below is the abstract. Click here for the full paper.



Abstract. Online poker is a new cultural phenomenon that has yet to attract the attention of anthropology, a discipline that is relatively slow in shifting its view from the non-Western Other to include the “Western Self” in its realm. However, there is promising movement within anthropology to study new media and its cultural formations, a trend that could also lead to online gambling to be one of its emerging (albeit not anytime soon mainstream) subfields. There are many interesting paths modern anthropology with its ethnographic, qualitative and interpretative approach could follow in studying online poker, a parade example of online gambling culture. In this presentation some key observations from the presenter’s research will be discussed in the form of four promising anthropological themes of online poker. They are the four M’s: marginality, morality, manhood and money. These intertwined themes seem to be inherently and essentially connected to the phenomenon and cultural interpretation framework of online poker, and force the members of the (sub)culture to negotiate their position in relation to them. The four M’s of online poker will be discussed with the help of presenter’s research material including media texts (magazine articles, ads), participant observation and interviews.

Image source: EASG website.



It hurts doesn't it? Your hopes dashed, your dreams down the toilet. And your fate is sitting right besides you.” Elokuvassa Rounders John Malkovichin esittämä Teddy KGB” kuvailee häviötä paremmin kuin suurin osa psykologeista. Se on tuskaa. Monet pelaajat kertovatkin häviämisen kokemisesta hyvin fyysisin termein: mahalasku, potku nivusiin tai isku palleaan. Ei voi olla sattumaa, että hävitä ja hävetä kuulostavat niin samalta. ”Hoppee ei oo häppee.” ”Yrittänyttä ei laiteta.” ”Ei se voitto, vaan reilu peli.” Älkää viitsikö! Häviäminen keljuttaa aina. Vai keljuttaako?

Törmäsin pitkästä aikaa Dostojevskin kirjaan Peluri, jota ovat tulkinneet niin psykologit, kirjallisuustieteilijät kuin rahapelitutkijatkin. Peluri Fjodor tunsi aiheensa. Hän kirjoitti kirjan kuukaudessa saadakseen palkkansa mahdollisimman nopeasti, ettei joutuisi henkilökohtaiseen konkurssiin pelivelkojensa takia. (Tai itse asiassa hän saneli kirjan pikakirjoittajalleen ja nai hänet lopuksi, pelimies kun oli.) Dostojevskin kirjassa pelataan monista eri motiiveista. Esimerkiksi aristokraattirouva Antonida Vasilevna pelaa näyttääkseen veljenpojalleen, että hän kontrolloi yhä suvun omaisuutta ja päähenkilö Alexei haluaa jättää alhaisen säätynsä ja päästä parempiin piireihin. Peluria pidetäänkin hyvänä esimerkkinä siitä, että voittaminen ei ole pelurin (ainoa) päämäärä. Sigmund Freudin mielestä uhkapelurit itse asiassa haluavat hävitä. Niin he rankaisevat itseään.

Alitajuista masokismia tai ei, häviäminen on pelaamisen merkittävä osa ja tekee voittamisen merkitykselliseksi. Voitto ja häviö ovat pelaamisen yin ja yang. Häviämisestä voi myös olla hyötyä niin sanotussa syvässä pelissä. Käsite on peräisin Jeremy Benthamin taloustieteellisestä teoriasta. Bentham määritteli syvän pelin tilanteeksi, jossa osapuolilta vaaditut panokset ovat niin suuria, että olisi irrationaalista ryhtyä peliin laisinkaan. Se on peli, jossa kaikki häviäisivät – big time. Paljon käytetty myöhäisempi esimerkki syvästä pelistä on ydinsota, jonka peliteoreetikot näkivät liian kalliiksi toteutuakseen - ainakin jos rationaaliset ihmiset siitä saivat päättää.

Tutkiessaan Balilla käytäviä kukkotappeluita - eräänlaista sotaa sekin - antropologi Clifford Geertz tuli muokanneeksi Benthamin syvän pelin käsitettä. Geertz havaitsi, että suurten panosten ympärille rakentui syvä sosiokulttuurinen arvomaailma: Balilaiset löivät vetoa aina sen kukon puolesta, jonka omistajaa kohtaan heillä oli eniten lojaalisuutta. Kun kukko voitti, sen omistaja järjesti tukijoilleen juhlat, joiden aikana ryhmän yhteishenki tiivistyi ja liittolaisuus vahvistui. Kun kukko hävisi, myös ryhmä hävisi yhdessä ja alkoi jatkossa kokoontua pohtimaan uusia strategioita uutta tappelua varten. Häviöiden ja voittojen vuorottelu oli balilaisen arjen sosiaalisten suhteiden lisäravinne ja uudistava draama - yhteisöllinen yin ja yang – ja juuri tätä ilmiötä Geertz kutsui syväksi peliksi.

Häviämällä voi myös tehdä hyvää, niin kuin jokainen pajatsoa paukuttanut tietää. Kyseessä ei ole vain RAY:n keksintö vaan universaali ilmiö. Monissa alkuperäiskansojen yhteisöissä rahapelien panokset ovat erisuuruisia riippuen pelaajan varakkuudesta, joten häviämisellä on tärkeä tasa-arvoistava vaikutus. Häviäminen voi myös olla henkisesti puhdistavaa, niin kuin Pohjois-Amerikan kwakiutl-intiaaneilla, joille rahan hävi(tt)äminen oli kuin olisi siivonnut itsestään kuollutta, pahaa ainetta. Raha, yakliewa, tarkoitti myös haisevia sisälmyksiä ja sen häviäminen oli ihmiselle siunaus, jopa ylpeilyn aihe.

Sosiologi Erwin Goffman suhtautui hänkin häviämiseen optimistisesti. Goffmanin mukaan häviäminen, siinä missä voittaminenkin, on tärkeä mahdollisuus rakentaa habitusta ja kasvattaa statusta. Kun häviää kirpakan summan rahaa ja pitää pokkansa, voi sosiaalisen statuksen kohotus olla jopa suurempi kuin voiton tuoma hyöty. Urhea häviäminen on erityisen tärkeää peleissä, joita pelataan julkisesti ja täten antaudutaan - Goffmanin sanoin - myös karaktäärikilpailuihin. Tämän taidon pokerimestarit ovat kaiketi saaneet jo äidinmaidossaan.
Mutta vaikka kuinka haluaisimme olla hyviä häviäjiä, ei siihen aina riitä pelkkä pokan pitäminen. Toisen häviö on aina toisen voitto, ja siitä voi syntyä onneton putki. Varsinkin kun voittajien moraali on verta haistavan vasarahain tasolla. Kuten Etelä-Intian tamilit sanovat, ”Kun miehen paita on tulessa, toiset ottavat siitä tulta tupakkaansa.” Sama pätee pelimaailmassa. Tappiomieliala on hyvän häviämisen vihollinen.

Pokeri-lehti 3/2012.


Of holiness and mobiles: a conference paper

Ever wondered how spirituality and technology mix? One occasion that made me think about the relationship between the two was in India when I met a holy nun - with a cell phone. Why an earth did I feel there was something wrong with the picture? If you're interested, go read my conference paper titled At the Intersection of Technology and Holiness: Reflections Inspired by a Jain Nun and Her Cell Phone presented at the Digital Religion conference last June in Turku, Finland.

Pic source: Images of Asia


Uhkapelejä uskon voimalla

Päädyin vastikään intialaisten herrasmiesten kollektiiviseen meditaatioon eli rulettipöytään Goan kasinolla. Vaihdoin parilla tuhannella rupialla pelimerkkejä ja aloin seurata, kuinka kerta toisensa jälkeen kuula kiersi hypnoottista kehäänsä. Sata rupiaa kierrokselta oli mielestäni halpa hinta modernista transsitilasta.

Merkkipinoni kuitenkin hupeni liian nopeasti ja aloin pohtia, kuinka voisin voittaa enemmän. Huomasin miettiväni, mitkä olisivat ”hyviä” tai ”oikeita” numeroita. Kokeilin tietenkin klassista keinoa, lapseni ja vaimoni syntymäpäiviä, mutta ne eivät toimineet. Oma syntymäpäivänikin oli liian narsistinen veto, että Maailman Sielu olisi antanut minulle lisää pelimerkkejä. Sitten yritin jotain radikaalia ja laitoin sata rupiaa mustalle 13:lle. Muistan ajatelleeni jotenkin niin, että Kohtalo tai joku muu arvostaisi rohkeuttani panostaa epäonnenluvulle. Ja niin tekikin, koska voitin läjän merkkejä. Karma alkoi kohista suonissani ja pieni ääni minussa väitti, että olin ”osannut” pelata ”oikein”.

Kokeilin vielä muutamia minulle merkittäviä numeroita. Turhaan. Päätin, että tarvitaan erityistä manaamismetodia. Kun kuula lähti pyörimään, laitoin 500 rupiaa punaiselle ja kuvittelin sen alle pyörteen, joka imi voittoa puoleensa. Ja voitin! Joskin parin vesiperän jälkeen jouduin taas kehittelemään uuden magian. Panostin sata rupiaa neljälle numerolle ja tuijotin hurjasti toivoen ja silmiä räpäyttämättä pelimerkkiäni. Voitto!

Intialaiset pöytäkaverini olivat vaikuttuneita hyvästä tuuristani ja alkoivat laittaa merkkejään sinne minne minäkin. Mutta eivät pitkään, sillä karmani oli kulutettu loppuun.

Kävellessäni parituhatta rupiaa rikkaampana hotellihuoneelleni huomasin miettiväni, miksi minulla oli ollut niin hyvä tuuri. Ikään kuin tuuri ei olisi pelkkää tuuria. En kuulu kirkkoon tai muuhunkaan yliluonnolliseen organisaatioon, joten pohdin hiukan nolostuneena, uskoinko oikeasti rulettimagiani toimineen vai antoiko leikillinen kuvitelmani vain lisäarvoa pelaamiselleni. Ehkä pari tonnia enemmän voittoa olisi tehnyt minusta tosiuskovaisen.

Antropologi Per Binden mukaan uskonnolliset ja maagiset uskomukset kulkevat käsi kädessä uhkapelien – ja varsinkin puhtaasti onnenpelien - kanssa. Kun Taiwanissa lototaan, annetaan paikallisille jumaluuksille ”henkirahaa” palkkioksi oikeista tiedoista, ja lottonumerot yritetään nähdä temppelin suitsuketuhkassa tai bambun rakosissa. Euroopassakin jumaluuksista on apua. Italiassa Pyhältä Pantaleonelta saadaan pelituuria lukemalla hänestä kertovaa tarinaa ja Piedigrottan madonnakin saattaa vastata oikeita lottonumeroita koskeviin rukoiluihin. Sisiliassa rahapeliasioissa voi edellä mainittujen konsulttien lisäksi kääntyä kiirastulessa olevien sielujen puoleen.

Myös modernissa USA:ssa jopa kolmasosa lottovoittajista kokee Jumalan fiksanneen voiton juuri heille. Amerikan alkuperäisasukkaatkin ovat kuuluisia uskonnon ja uhkapelin yhdistämisestä. Aikoinaan irokeesien uskonnollisissa seremonioissa piti uhkapelata persikankivillä sielunsa kyllyydestä. Preerialla koettiinkin useita tilttejä. L. H. Morganin kirjassa League of the Iroquois kerrotaan, kuinka monet intiaanit hävisivät tomahawkinsa, arvometallinsa, korunsa ja jopa huopansa näissä henkevissä tilaisuuksissa.

Pohjois-Amerikan intiaanit uskoivatkin, että menestys uhkapelissä on merkki voittajan yliluonnollisesta voimasta. Joskin tämä ”pelivoima” saattoi yllättäen hävitä. Per Binde kertoo, kuinka voimansa menettäneet pelurit vetäytyivät erämaahan kokemaan ilmestyksiä ja lataamaan jumalilta tuoretta tuuria.

Uhkapelin ja jumalten kytköksiä voi löytää vieläkin kauempaa historiasta. Vaikka Albert Einstein sanoi, että Jumala ei heitä noppaa, tiedetään kuitenkin Antiikin Kreikan jumalpantheonin heittäneen noppaa maailman herruudesta. Tunnetusti tiukkaa peliä pelaava Zeus voitti pelissä taivaan, Haades alamaailman ja Poseidon pyöräytti meren itselleen.

Tuurin ja taivaallisen kytkeminen toisiinsa on universaali ihmisten ominaisuus, sanoo Binde. Vai moniko teistä tunnustaa - mieluusti käsi Raamatulla – ettei ole koskaan korottaessaan vähän enemmän kuin pitäisi, anellut hiljaa mielessään: ”Voi hyvä [suosimasi henkiolento tai muu entiteetti]! Jos nyt voitan, niin” 

A. ”ostan vaimolleni kukkia”
B. ”annan puolet hyväntekeväisyyteen” tai 
C. ”en pelaa loppuviikon aikana ollenkaan vaan lenkkeilen ja luen tylsiä kirjoja”. 

Itse olen niin taikauskoinen, että uskon vankasti kohdan A. kohentavan pelionnea parhaiten.

Julkaistu: Pokerilehti 2/2012. 


Pönttö rahansa pokeriin panee – ja muita tieteellisiä totuuksia rahapelaamisesta

Vaikka kaikki nisäkäslapset leikkivät, olemme me ihmiset eläinlajina erityisen leikkisää porukkaa – aina kehdosta hautaan saakka. Näin leikin ja pelin kulttuurista merkitystä havainnoi hollantilainen historioitsija ja pelitutkimuksen isä, Johan Huizinga, teoksessaan Homo Ludens (suom. Leikkivä ihminen) vuonna 1938. Huizinga oli nero ymmärtäessään, kuinka merkittävä leikin luovuutta lisäävä vaikutus on yhteiskunnan kehityksessä. Urheilu, ristisanatehtävät, vitsailu, laulu, tanssi ja muut arjesta poikkeavat pelit ja puuhat ovat leikkivän ihmisen energiantäydennystä, joka auttaa jaksamaan totista totta.

Modernisti leikkisyyteen suhtautuva Huizinga arvosti pelaamisen kulttuurista merkitystä, mutta hänenkin laajakatseisuudellaan oli rajansa. Syvällä akateemisella rintaäänellä Huizinga totesi rahapelaamisen olevan ilmiö, joka ”ei anna mitään elämälle ja mielelle”. Vaikka nykyään lausunto voi kuulostaa silkalta moralisoinnilta, on muistettava, että tiede on aikansa lapsi. Tai pikemminkin pikkuvanha kolmevuotias, joka luulee hallitsevansa maailmaa.

Huizingan ajan taloustieteilijätkin ihmettelivät, kuinka Homo Economicus, taloudellisesti järkevä ihminen, pelasi pelejä, joissa voi menettää rahaa. Heidän mielestään rahapelien pelaajat olivat tyhmiä, koska eivät tajunneet todennäköisyyksiä. Ja ne jotka tajusivat, mutta pelasivat silti, olivat hulluja. Rationaalisuutta painottavassa taloustieteessä moderni ihminen siis kuviteltiin läpikotaisin järkeväksi olennoksi, jonka kaikkea toimintaa ohjasivat tylsät tai terävät, hyötylaskelmia raksuttavat hoksottimet. ”Pönttö rahansa pokeriin panee”, tuntuivat tutkijat ajattelevan. Harvalla kävi mielessä, että pelin tuoma jännitys saatettiin kokea rahan menettämisen arvoiseksi.

Rahapelaaminen onkin pitkään ollut yhteiskuntatieteissä patologisoitu ilmiö, sairaalloinen yhteiskunnallinen kieroutuma. Sosiologi Nechama Tec oli 1960-luvulla ensimmäisiä neutraalisti rahapelaamiseen suhtautuvia tutkijoita. Hän tutki vedonlyöntiä Ruotsissa ja tulkitsi rahapelaamisen lieventävän yhteiskunnan aiheuttamia turhautumia. Pokerikaan ei ollut enää perversio, vaan keino toimistotyön jälkeen tuulettaa päätään ja sopeutua yhteiskuntajärjestykseen. Samaa sanoi sosiologi Edward C. Deveraux, joka näki uhkapeleissä kapitalistisen oravanpyörän varaventtiilin.

Samalla vuosikymmenellä sosiologian grand old man, Erwin Goffman, totesi, että rahapelaaminen on elämän prototyyppi: itse elämä on (uhka)peliä. Treffeillä, töissä, tappelussa, väittelyssä ja peleissä asetetaan panokseksi osa omaa itseä. Yksittäisten pelien jälkeen yksilön sosiaaliset pisteet joko nousevat tai laskevat.

Pikku hiljaa tutkijat alkoivat nousta nojatuoleistaan ja siirtyä rahapelaajien pariin. Suurten yhteiskuntateorioiden sijaan alettiinkin tutkia pelaajien itsensä kokemusta. Esimerkiksi antropologi David M. Hayano tutki 1980-luvulla pokerinpelaajia osallistuvan havainnoinnin keinoin ja päätyi itsekin yhteisön jäseneksi, ammattipeluriksi. Antropologinen lähestymistapa, kokemusmaailmaan eläytyminen, tuli tärkeäksi pelitutkimuksen työkaluksi. Haluttiin pohtia, mikä on vaikkapa pokerinpelaajan omakuva, millainen on valtakulttuurin ja pelaajien välinen sosiaalinen ja moraalinen suhde sekä mikä on pelaamisen kulttuurinen merkitys.

Nykyään kulttuurintutkimus on enimmäkseen kiinnostunut keskivertopelaajista. Ne harvat, jotka tienaavat pokerilla miljoonia tai ne muutamat, jotka tuhlaavat rahansa ja elämänsä pokeriin, eivät välttämättä kiinnosta kulttuurintutkijaa – paitsi siinä mielessä kuin ne ovat osa pokerikulttuurin folkloristista traditiota ja määrittelevät ihannoivissa tai varoittavissa tarinoissa pokerikansan rajoja.

Suomessa rahapelaamista tutkitaan yhä hyvin ongelmalähtöisesti, sillä valtion rahapelimonopoli vaatii sen. Kun Alkonkin monopoli perustellaan suomalaisten erityisen huonolla viinapäällä, niin samalla tavalla rahapelimonopoli selitetään turhan taajaan tapahtuvalla tilttauksella. Tätä varten tarvitaan paljon tutkimuksia peliongelmista. Mutta jos rahapelaamisen tutkimuksen on käsiteltävä vain peliongelmaisia, on hauska kuvitella, millaisia olisivat vastaavanlaiset painotukset muilla tutkimusaloilla. Entä jos ruoka- ja ravitsemustutkimuksessa tutkittaisiin pelkästään anorektikkoja ja buliimikkoja, seksologiassa kuppaa ja tippuria tai biologia keskittyisi vain mutantteihin?

Ongelmiakin on tarpeen tutkia, mutta jos tutkitaan vain ongelmia, ei nähdä tervettä metsää muutamalta laholta puulta.

Julkaistu: Pokerilehti 1/2012


News from money games research

India, Korea and - gambling. Those have been the three subjects of my research for the last five years. The connection between the three in my research has been the fact that they have dealt with the new media culture. In India I studied mobile phones, in Korea mobiles and internet, and in gambling especially online poker. My gambling culture research received a boost a few weeks ago when I got a grant from the Finnish Foundation for Gaming Research. According to my research plan, I will eventually write a book about online poker as a cultural phenomenon. The book will include most of my research up to date, extended revisions of my columns for Poker Magazine and Pokerilehti as well as a year-long online gaming diary of a gambling rookie - me. In the meantime, if you are interested in gambling research, you can read one of my latest publications on poker.
I will also give a presentation about my recent studies (including the themes of my upcoming book) on online poker at Nordic DiGRA 2012 in Tampere, Finland in June as well as at the 9th European Conference on Gambling Studies and Policy Issues in Loutraki, Greece in September.

Moreover, a chapter by me and Dr. Perpetual Crentsil titled Ethnography on Immigrant Gambling and Online Poker for a book edited by Prof. Pauliina Raento will come out this summer by Gaudeamus.

And for the last issue of this update, I will (finally) revise and resubmit my manuscript for Visual Culture and Gender. The text is titled Signs of Battle and Joy: Observations of Gender in Online Poker Imagery and will analyze poker advertisements in the Finnish edition of Poker Magazine as well as apply Jean Baudrillard's and Umberto Eco's views of hyperreality while at it.


The Thumb Tribe and other Korea-related Gigs

Although my research project (2007-2010) about Korean new media culture funded by the Helsingin Sanomat Foundation has ended a few years ago, the typing of Korea-related texts is not. Here are a few of my recent recent publications.

Eomjijok – The Korean thumb tribe. Reflections of young and urban Koreans’ mobile communication in Digital Pioneers. Cultural drivers of future media culture (ed. by Sonja Kangas). Published by the Finnish Youth Research Society. [READ THE WHOLE BOOK]

Keeping in Touch: The Significance of the Mobile Phone to Young People in South Korea in IADIS International Journal on WWW/Internet, 8 (2): 28-41. [SEE THE CONTENTS OF THE ISSUE and mail me for a copy]

“Our Beautiful Land Dokdo!” The Role of Rhetoric and Nationalist Narrative in South Korean Attitudes to the Ownership of the Disputed Dokdo Island. Teoksessa Desmond Ball, Anthony Milner, Matthew Hill & Mary Quilty (toim.), The Languages of Security in the Asia-Pacific: Case Studies. Australian Research Council-Australian National University. [In Press, READ MORE ABOUT THE PROJECT]

In case you know Finnish and are interested in Korean visions of education, see my interview for YLE Teema: Hyppytunti, a program about education below (extended online version, first aired 12 Dec 2011).


Jamesbondeja ja jeesmiehiä

Olen koukussa. Yritän hankkia dopamiinia kaikkialta: ravintolasta, pururadalta, elokuvateatterista, jäisestä järvestä ja jopa vessasta. Ilman dopamiinia en tekisi mitään – en söisi, joisi, ulostaisi tai pakenisi sapelihammastiikeriä – koska millään ei olisi mitään väliä.

Dopamiini, aivojen keskeinen mielihyvähormoni palkitsee ja motivoi minua. Sosiokulttuurinen merkitysjärjestelmämme, tuo ajassa ajelehtiva ameba, puolestaan määrittelee mikä on riippuvuutta eli mitkä dopamiinin lähteet ovat ongelmallisia ja siten moraalisen arvioinnin piiriin kuuluvia. Työ, päihteet, seksi, urheilu, pelaaminen – kaikessa on tuo hämärä kultainen keskitie, jonka kummallakin puolella on epätervettä toimintaa, liikaa tai liian vähän.

Pelihimo on tyypillinen toiminnallinen riippuvuus, joka aiheuttaa lähinnä sosiaalisia ongelmia. Koska pelaamisesta ei tule neulanjälkiä kyynärtaipeeseen tai piikkiä maksa-arvoihin, on ongelma määritelty jonkinlaisen yleisesti hyväksytyn ”kohtuuttoman käytöksen” mukaan. Diagnoosin apuna käytetään useimmiten ns. SOGS-R-kaavaketta, jossa on kaksitoista pisteytettyä kysymystä pelaamisesta. Kaavaketta on tosin kritisoitu muun muassa siksi, että se ei ota huomioon ammattipelaamista, vaan tulkitsee ongelmapelaamiseksi vaikkapa sen, että pelaaja yrittää voittaa häviämänsä rahat takaisin tai on asteittain siirtynyt suurempiin pöytiin. Jos tämän lisäksi puolison kanssa on ollut kinaa rahankäytöstä, määritellään pelaajalla olevan ”ongelmia pelaamisen hallinnan kanssa”.

”Todennäköisesti peliriippuvainen” pelaaja on silloin, jos edellisen lisäksi vielä myöntää joskus pelaavansa pidempiä sessioita kuin on aluksi aikonut sekä on joutunut arvostelun kohteeksi pelaamisen vuoksi. Onneksi yksikään psykologi ei suhtaudu SOGS-R-kaavakkeeseen diagnoosiautomaattina, vaan pikemminkin alkukartoitukseen sopivana apuvälineenä.

Tietenkin myös todellisia pokeriaddikteja on olemassa, mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin yleisesti luullaan. Esimerkiksi peliongelmaisia auttavaan puhelimeen, Peluuriin, vuonna 2010 soittaneista kaksi kolmasosaa kertoi huolekseen peliautomaatit ja ainoastaan 7 % soitoista (59 kpl) koski nettipokeria. Nettipokeri aiheuttaakin hedelmäpeliä vähemmän addiktiota erään ärsyttävän vaatimuksensa vuoksi: siinä on käytettävä järkeä.

Tutkimusten mukaan addiktiolle antautuminen aiheuttaa rauhoittavan herpaantumisen tilan, mutta pokeri ei salli sellaista – ainakaan samalla intensiteetillä kuin tupakka sallii nirvanan nikotinistille, äidin lämmin syli turvan vauvalle tai hedelmäpelin hypnoottinen rullaus autuuden eläkeläismummolle. Pokeri on ankara ja vaatii aivoilta enemmän työtä. Siksi rentoutuminenkaan ei voi olla täydellistä eikä addiktiota aiheuttava ja palkitseva dopamiinitulva niin voimakasta.

Mutta ne, jotka jäävät pelaamiseen koukkuun, jakaantuvat riippuvuustutkija Alex Blaszczynskin mukaan kolmeen tyyppiin. Kansantajuisesti voidaan puhua neuropsykiatrisista tapauksista, James Bond –tyypeistä ja jeesmiehistä. Ensimmäiseen tyyppiin kuuluvat ADHD-, Tourette-, skitsofrenia- ja muut vastaavat patologisemmat kompulsiotapaukset, joille lääkehoito voi olla järkevin tie turmiosta.

James Bond –tyyppi puolestaan hakee ekstremekokemuksia, sillä arki on hänelle liian tylsää ilman riskiä. Pari tuntia yksin ajatustensa kanssa kotona ja James Bondin on pakko taas hypätä motskarin selkään, kalliolta alas varjo selässä – tai istua pelipöytään ja pistää raha haisemaan. Hän haluaa ottaa suuria riskejä ja yliarvioidessaan kykynsä ajautuu vaarallisiin tilanteisiin, joiden aiheuttama jännitys palkitsee häntä.

Jeesmiehet sen sijaan ovat hiljaisia, mukavia ja joustavia työkavereita ja kumppaneita, jotka eivät uskalla toteuttaa itseään sosiaalisessa arjessaan. He tarvitsevat pokeripöytää toteuttaakseen arkiminästään irtilohkottua pelaajapersoonaansa ja revitelläkseen rahoillaan. Valitettavasti jeesmiehen kompensatorinen käytös menee usein överiksi, mistä seuraa rahanmenoa, syyllisyyttä ja kenties lisää arjen nöyrää jeesmiesmäisyyttä. Ja taas lisää revittelyä pelipöydässä.

Eräs tutkimustulos on monille yllättävä: menestyvät pokerinpelaajat inhoavat riskinottoa. Siksi he eivät myöskään ole niin alttiita addiktiolle. Riskin uhka saa heidät pelaamaan ahkerasti, tarkasti ja voitollisesti. Tosin addiktiosta vapaankin pelaajan kannattaa toisinaan kysyä itseltään, onko runsas pelaaminen sen arvoista, että muu sosiaalinen kenttä kaventuu. Tätä tietenkin kannattaa kysyä kaikkien, jotka mitään harrastavat tai tekevät töitä. Kaikki se on seuranpidosta tai vähintäänkin laiskanautuaasta toimettomuudesta pois.

Julkaistu: Poker Magazine 5/2011
Kuvalähteet: NeuroscepticEncefalus


Back from India!

Our daughter at the feet of a Jain holiness.

I'm back from my 5-month ethnographic fieldwork trip to South India collecting data for our Mobile Communication, Gender and Development project. I've got plenty of interesting observations and interviews thanks to my efficient research assistants and interpreters as well as friendly villagers of Villupuram district. Despite the abundant but sometimes annoying flora and fauna as well as the quirkish forces of nature including Cyclone Thane rummaging through our neighborhood, the fieldwork was a success.

At the moment I am going through my field notes and interviews for some articles and conference papers. In June I will present a paper titled “It’s like a third arm!” - The Cultural Meanings of the Mobile Phone in Rural South India in the IV STS Italia National Conference titled "Emerging Technologies, Social Worlds" in Rovigo. [ABSTRACT]

At the food market.

I will also start working on an article similar to that presented in Rovigo but for a special mobile communication culture issue of Suomen Antropologi: Journal of the Finnish Anthropological Society. The article is titled Can the Subaltern Woman Speak on the Phone? The Social Value, Cultural Meaning and Gendered Use of the Mobile Phone in Rural South India. [ABSTRACT]

Also, a conference report titled From a Workshop into a Network: India Researchers Unite written by Dr. Mari Korpela from University of Tampere and I was just published by Suomen Antropologi. [READ]

The temple next door.


Kiinnostaako vieraat ja tutut kulttuurit?

Jos kiinnostaa, niin etnologia voi olla sinun alasi. Katso siis etnologian oppiaineen uusi esittelyvideo, jossa kerrotaan millaista on etnologian opiskelu ja tutkimus ja millaisiin ammatteihin meiltä valmistuu. Tutustu myös Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitokseen.


The Korean Thumb Tribe and Other Digital Pioneers

The Finnish Youth Research Society has just published a book edited by Sonja Kangas and written by her and eight other scholars (including yours truly). The book focuses on the digital lives of the youth in Korea, Japan and Finland, three countries that are among the leading information societies of the world. My exploration on "The Korean Thumb Tribe" relies on both quantitative and qualitative data on young Koreans - a group of whom I had the pleasure of working with to observe the mobile communication patterns in Seoul. Please read the abstract below and enjoy the book which is free for all to read.

Cultural drivers of future media culture
Sonja Kangas (ed.)

Digital media are central in youngsters' lives, both time-wise and culturally - creating meanings, strengthening relationships and pondering values. Digital activities are gaining a bigger share of youths' everyday life. The Internet provides several ways for them to express themselves, find friends or dating partners and likeminded people. It is a mass medium for everyone, providing the possibility of becoming a celebrity, being politically active, joining international networks, watching television, chatting with friends or just spending time online.

It is a channel for expressing where I am, what I plan to do and what type of information or contacts I am looking for.Ten years ago young communication acrobatics in Japan, South Korea and Finland were sovereign, fearless and experimental pioneers of mobile phones and the Internet. Currently youngster's use of digital media has globally been described as snack size or remix culture in that they combine pieces from here and there, follow several information and communication channels simultaneously and utilize social networks.This book will provide an overview of the online life and values of 15-25 year olds in countries that were pioneers of digital services at the end of 1990s and describe the change that has happened within the past 10 years.

Digital Pioneers looks at social networking among the youngsters, covering a wide spectrum of topics from media use, social networking, trust, and friendships to motivational factors. The book also looks at the development of so-called gaming lifestyle. Japan, South Korea and Finland are no longer far ahead of the rest of the world. But do these pioneer countries of the 1990s still have some special qualities that can generate novel digital cultures in the 21st century? Where will the next generation of online brands develop in 2011.

Finnish Youth Research Society, internet publications 49.
ISBN 978-952-5464-99-3 (PDF). ISSN-L 1799-9219. ISSN 1799-9219.

Please see other e-publications of
the Finnish Youth Research Society here.


India Researchers of Finland

Scholars studying India in Finland are getting organized. I have just started a blog with a list of names, keywords and, hopefully soon, interesting publications and news from the field.

Go see!

See also earlier post about our India workshop.