Pokeriaskeetit ja rahan filosofia

Kyllä kansa tietää, ainakin rahasta. Intialaiset sanovat, että ei ole olemassa niin suurta muuria, jota kullalla lastattu aasi ei voisi ylittää. Venäläiset tietävät, että raha ei tuo onnea, mutta paljon rahaa tuo. Rahalla saa, vaikka kirkossa tapella, kuuluu pohjalaisen suusta.

Itse sanakin kertoo paljon. Money tulee latinan moneresta, joka tarkoittaa varoittamista. Suomessa rahalla tarkoitettiin aikoinaan kuivaa nahkaa, ja kun nykysuomalainen ansaitsee, hän etymologisessa mielessä saattaa jonkun ansaan. Rahan kanssa siis kannattaa varoa nahkaansa, varsinkin kun saksalaisten Geld ja englannin guilt kumpuavat kiehtovasti varhaisgermaanisesta uhria tarkoittavasta sanasta.

Pokerinpelaajia saattaa kiinnostaa Sigmund Freudin näkemys, jonka mukaan raha korvaa lapsuutemme ulosteleikit. Kiinnostava on myös muinaisten atsteekkien ja babylonialaisten käsitys rahasta ulosteena. Atsteekkien mielestä tuo arvokas uloste oli peräisin jumalista, kun taas babylonialaiset ajattelivat sen tulevan helvetin hanuriosastolta.

Myös arkinen raha on aika mystinen juttu. Ensinnäkin suurin osa rahasta sijaitsee nykyään puolijohteissa pelkkinä magneettisina varauksina. Silloinkin kun raha on kolikkona tai setelinä kädessä, sen toiminta tuntuu hullulta. Miksi ihmeessä antamani paperilappu saa Penan korjaamaan autoni takajarrut tai Irman luovuttamaan 400 grammaa sikanautaa? Ja pokeriraha se vasta kummallinen raha onkin. Sama satanen voi olla aloittelijalle jättipotti, mutta mestarille mitätön blindi. On myös aivan eri asia taistella tiensä nollasta sataan kuin pudota siihen hetkessä tonnista.

Raha on mielikuvituksen ruokkima ja yhteisöllisesti jaettu motivaatiojärjestelmä. Usko, luottamus ja lunastus kuuluvat taloudelliseen todellisuuteen, järjestelmän synnyttämistä lupauksista puhumattakaan. Vain harva tekisi täyttä päivää konttorissa pelkkien magneettisten varausten vuoksi. Raha on kuin joulupukki. Se saa kiltit lapset siivoamaan huoneensa ja aikuiset opiskelemaan, tekemään töitä – ja vaikkapa pelaamaan pokeria.

Sanotaan, että kun rahaa on tarpeeksi, sillä ei enää ole merkitystä. Näin ei ole ainakaan pokerikulttuurissa, jossa mestarit kertovat kuinka vähän raha heille merkitsee, mutta toisaalta näyttävät kuinka luksuksessa eletään. Rahaan liittyvä eksessi, liioittelu, onkin oleellinen osa pokerimaailmaa.

Pokerikulttuurin hierarkian ylätaso on kyllästetty rahalla ja megaluokan ylellisyys on niin oleellinen osa arkea, että missä tahansa muussa ympäristössä - paitsi ehkä kolumbialaisen huumeparonin synttärijuhlissa - se olisi yksinkertaisesti mautonta. Kymmenen urheiluautoa omistava pokerimiljonääri ei ole materialisti. Päinvastoin. Materia merkitsee hänelle yhtä paljon kuin vessanpönttöä huuhtelevalle suomalaiselle vesi tarkoittaa juomavettä. Sitä nyt vaan on niin pirusti.

Pokerissa rahan merkitys ei siis suinkaan häviä, vaan se kokee emergenssin. Emergenssissä jonkin asian suuri määrällinen kasvu johtaa asian laadulliseen muutokseen. Rahan emergenssiä voi verrata vaikka juomaveden vastaavaan ilmiöön. Saharan autiomaassa pieni määrä voi pitää ihmisen hengissä, mutta kun vettä tulee tuhansia litroja hanasta, sillä voi pestä auton, kastella nurmikkoa, peltoa tai täyttää uima-altaan. Raha ja vesi joko pitävät hengissä tai niissä voi kylpeä.

Emergentin rahan tärkeä funktio onkin – ostovoiman sijaan – mitata pelaajan välimatkaa pokerikulttuurin kovaan ytimeen. Mitä enemmän rahaa, sitä lähempänä ydintä. Ytimessä voi puolestaan hallita ja edustaa pokerin kulttuurista merkitysjärjestelmää. Niin kuin Vatikaani paaveineen ja kardinaaleineen on katolisen kulttuurin keskus, Las Vegasin suurimmat pöydät edustavat pokerin hegemoniakeskusta. Pelimerkkipinon koolla on siis muutakin kuin taloudellista tai freudilaista väliä: mitä korkeammalle kohti kasinon kattoa se kohoaa, sitä syvemmälle pokerikulttuurin ytimeen se porautuu.

Emergentti raha synnyttää paradoksaalisen askeettisen ylellisyyden kulttuurin. Kun pokerimiljonääri käyttää rahaa häpeilemättä tuhlaillen, hän ei viesti rahanhimostaan, vaan rahan mitättömästä perinteisestä merkityksestä. Tämä näkyy myös siinä, kuinka viileästi mestarit suhtautuvat valtaviin voittoihin ja häviöihin. Esimerkiksi kun Tom Dwan ja Phil Ivey taannoin taistelivat reilun miljoonan dollarin ennätyspotista, monet pokeria taitamattomat katsojat eivät edes tajunneet milloin peli päättyi. Niin cooleina miehet pelasivat televisioidun pokerihistorian suurimman potin. Sellaiseen ei rahanhimoinen materialisti kykene, vaan tarvitaan zeniläinen askeetti. Ja mieluusti kymmenien miljoonien pelikassa.

Julkaistu: Poker Magazine 2/2011.

Kuvalähteet: Mummot kassalla sivustolla TLC. Roope Ankka sivustolla Chicagoist.