Hymy on Zygomaticus-lihaksen komentama kahdentoista lihaksen ja sopivan mielentilan yhteistyönä tapahtuva hetkellinen ele. Kyse on fyysisesti melko vaatimattomasta tapahtumasta, mutta viestinnällisesti se on tie kantajansa mieleen. Hymy antaa monenlaisille suullisille ja sanattomille viesteille kuorrutuksen eivätkä ilo, empatia, flirtti, myötähäpeä tai sarkasmikaan olisi mitään ilman hymyä.
Pokerimestarit eivät hymyile. Pieni hymy voi kokonaisuuden kannalta olla yhtä suuri asia kuin auton suuntavilkku tai jarruvalo. Se voi kertoa hymyilijästä niin kuin rinnassa välkkyvä tinatähti kertoo Tombstonen asukkaasta tai kiiluva sormus nimettömässä - tai rintataskussa - yökerhoilijasta.
Symbolisesti kysymys on tietenkin erittäin suuresta asiasta, joka kertoo paljon viestijän suhteesta sosiaaliseen kontekstiinsa. Pokeripelissä millimetrin ja sadasosasekunnin verran tahatonta hymyä voi maksaa maltaita ja aiheuttaa pitempiaikaisen murjotusilmeen. Toisin kuin luullaan murjotusilmeeseen tarvitaan onneksi vain yksitoista lihasta. Se on kuitenkin laiha lohtu pokerinaamansa ja pelimerkkinsä menettäneelle pelaajalle.
Pokerimestareiden hymyttömyys on tietenkin osa pelaajien visuaalista taktiikkaa. Ilmeettömyyttä, vakavuutta ja vähäeleisyyttä selitetään usein pokerinaaman tarpeella. Mitä vähemmän itsestään kertoo, sitä vähemmän korteistaan paljastaa. Mutta kulttuurintutkija näkee hymyilemättömyyden säännöissä – ja sen poikkeuksissa – jotain syvempää, joka heijastaa pokerikulttuurin arvomaailmaa.
Pokerin arvomaailma näkyy selvimmin ja ehkäpä liioitelluimmin mainonnassa. Mainontahan on ikään kuin kulttuurin mehutiivistettä, jota laimennetaan arkielämää varten. Pokerimainokset ovat pelin arvojen, tunnelman ja symboliikan tiivistynyt ilmaisutapa.
Vaikka pokerimestarit voivat olla hyvinkin joviaaleja tyyppejä siviilissä, mainoksissa he eivät juuri hymyile. He ovat vakavia tai jopa aggressiivisia. Mainoksessa pokerimestari saa hymyillä ainoastaan, jos tilanne täyttää jonkin kolmesta kriteeristä: pelaaja on juuri voittanut, hänet kuvataan livetilanteessa pelin ulkopuolella tai hänet esitetään selkeästi humoristisena karikatyyrinä, esimerkiksi piirroshahmona. Myös mainosten statistit, jotka eivät pelaa pokeria, saavat hymyillä.
Pokeri on leikkiä. Siinä on yksi paradoksaalinen syy olla hymyilemättä. Pokeri on myös fyysisesti passiivista toimintaa, jos pelaajan otsalle toisinaan kirpoavaa tuskanhikeä ei lasketa. Lisäksi pokeri tai ainakin nettipokeri on hyvinkin arkista puuhaa, jota voi tehdä kalsareissaan, hillomunkki suussa ja Radio Suomi taustalla soiden. Ehkäpä hymyttömyys ja vakavuus ovat vastaus leikkisyyden, passiivisuuden ja arkisuuden haasteelle: on oltava vakava, jotta voi olla vakavasti otettava. Kuten sosiologi Erwin Goffman on havainnut, valta-asemassa olevat eksperttimiehet eivät voi näyttää tunteitaan.
Yrmeänvakava hymyilemättömyys voi toki olla postmodernia itseironiaa ja leikkisyyttä pelin lomassa. Se voi olla eräänlaista roolipeliä tai osa rituaalia, jolla vakava peli erotetaan arjesta. Niin kuin preerioiden intiaani laittaa sotamaskinsa päälle, asettaa pokeritaistelija hymynsä horisontaaliseksi ja lähtee taisteluun.
Toisaalta jotkut pelaajat menevät selkeästi vastavirtaan ja antavat hampaidensa vilkkua vapaasti. Ja todennäköisesti se kannattaakin, ainakin aloittelijoiden parissa. Kognitiotieteiden kautta pokeria tutkineen Erik Schlichtin mukaan luottamusta herättävä hymy bluffaajan naamalla on tilastollisesti tuottava apuväline. Schlichtin tulokset voisi tiivistää kehotukseen: legoja esiin, niin sinuun luotetaan. Nauraa voi sitten matkalla pankkiin.
*Julkaistu: "Mestarit eivät hymyile", Poker Magazine 1/2011.
Posts
No comments:
Post a Comment