Pönttö rahansa pokeriin panee – ja muita tieteellisiä totuuksia rahapelaamisesta

Vaikka kaikki nisäkäslapset leikkivät, olemme me ihmiset eläinlajina erityisen leikkisää porukkaa – aina kehdosta hautaan saakka. Näin leikin ja pelin kulttuurista merkitystä havainnoi hollantilainen historioitsija ja pelitutkimuksen isä, Johan Huizinga, teoksessaan Homo Ludens (suom. Leikkivä ihminen) vuonna 1938. Huizinga oli nero ymmärtäessään, kuinka merkittävä leikin luovuutta lisäävä vaikutus on yhteiskunnan kehityksessä. Urheilu, ristisanatehtävät, vitsailu, laulu, tanssi ja muut arjesta poikkeavat pelit ja puuhat ovat leikkivän ihmisen energiantäydennystä, joka auttaa jaksamaan totista totta.

Modernisti leikkisyyteen suhtautuva Huizinga arvosti pelaamisen kulttuurista merkitystä, mutta hänenkin laajakatseisuudellaan oli rajansa. Syvällä akateemisella rintaäänellä Huizinga totesi rahapelaamisen olevan ilmiö, joka ”ei anna mitään elämälle ja mielelle”. Vaikka nykyään lausunto voi kuulostaa silkalta moralisoinnilta, on muistettava, että tiede on aikansa lapsi. Tai pikemminkin pikkuvanha kolmevuotias, joka luulee hallitsevansa maailmaa.

Huizingan ajan taloustieteilijätkin ihmettelivät, kuinka Homo Economicus, taloudellisesti järkevä ihminen, pelasi pelejä, joissa voi menettää rahaa. Heidän mielestään rahapelien pelaajat olivat tyhmiä, koska eivät tajunneet todennäköisyyksiä. Ja ne jotka tajusivat, mutta pelasivat silti, olivat hulluja. Rationaalisuutta painottavassa taloustieteessä moderni ihminen siis kuviteltiin läpikotaisin järkeväksi olennoksi, jonka kaikkea toimintaa ohjasivat tylsät tai terävät, hyötylaskelmia raksuttavat hoksottimet. ”Pönttö rahansa pokeriin panee”, tuntuivat tutkijat ajattelevan. Harvalla kävi mielessä, että pelin tuoma jännitys saatettiin kokea rahan menettämisen arvoiseksi.

Rahapelaaminen onkin pitkään ollut yhteiskuntatieteissä patologisoitu ilmiö, sairaalloinen yhteiskunnallinen kieroutuma. Sosiologi Nechama Tec oli 1960-luvulla ensimmäisiä neutraalisti rahapelaamiseen suhtautuvia tutkijoita. Hän tutki vedonlyöntiä Ruotsissa ja tulkitsi rahapelaamisen lieventävän yhteiskunnan aiheuttamia turhautumia. Pokerikaan ei ollut enää perversio, vaan keino toimistotyön jälkeen tuulettaa päätään ja sopeutua yhteiskuntajärjestykseen. Samaa sanoi sosiologi Edward C. Deveraux, joka näki uhkapeleissä kapitalistisen oravanpyörän varaventtiilin.

Samalla vuosikymmenellä sosiologian grand old man, Erwin Goffman, totesi, että rahapelaaminen on elämän prototyyppi: itse elämä on (uhka)peliä. Treffeillä, töissä, tappelussa, väittelyssä ja peleissä asetetaan panokseksi osa omaa itseä. Yksittäisten pelien jälkeen yksilön sosiaaliset pisteet joko nousevat tai laskevat.

Pikku hiljaa tutkijat alkoivat nousta nojatuoleistaan ja siirtyä rahapelaajien pariin. Suurten yhteiskuntateorioiden sijaan alettiinkin tutkia pelaajien itsensä kokemusta. Esimerkiksi antropologi David M. Hayano tutki 1980-luvulla pokerinpelaajia osallistuvan havainnoinnin keinoin ja päätyi itsekin yhteisön jäseneksi, ammattipeluriksi. Antropologinen lähestymistapa, kokemusmaailmaan eläytyminen, tuli tärkeäksi pelitutkimuksen työkaluksi. Haluttiin pohtia, mikä on vaikkapa pokerinpelaajan omakuva, millainen on valtakulttuurin ja pelaajien välinen sosiaalinen ja moraalinen suhde sekä mikä on pelaamisen kulttuurinen merkitys.

Nykyään kulttuurintutkimus on enimmäkseen kiinnostunut keskivertopelaajista. Ne harvat, jotka tienaavat pokerilla miljoonia tai ne muutamat, jotka tuhlaavat rahansa ja elämänsä pokeriin, eivät välttämättä kiinnosta kulttuurintutkijaa – paitsi siinä mielessä kuin ne ovat osa pokerikulttuurin folkloristista traditiota ja määrittelevät ihannoivissa tai varoittavissa tarinoissa pokerikansan rajoja.

Suomessa rahapelaamista tutkitaan yhä hyvin ongelmalähtöisesti, sillä valtion rahapelimonopoli vaatii sen. Kun Alkonkin monopoli perustellaan suomalaisten erityisen huonolla viinapäällä, niin samalla tavalla rahapelimonopoli selitetään turhan taajaan tapahtuvalla tilttauksella. Tätä varten tarvitaan paljon tutkimuksia peliongelmista. Mutta jos rahapelaamisen tutkimuksen on käsiteltävä vain peliongelmaisia, on hauska kuvitella, millaisia olisivat vastaavanlaiset painotukset muilla tutkimusaloilla. Entä jos ruoka- ja ravitsemustutkimuksessa tutkittaisiin pelkästään anorektikkoja ja buliimikkoja, seksologiassa kuppaa ja tippuria tai biologia keskittyisi vain mutantteihin?

Ongelmiakin on tarpeen tutkia, mutta jos tutkitaan vain ongelmia, ei nähdä tervettä metsää muutamalta laholta puulta.

Julkaistu: Pokerilehti 1/2012